Viimeinen viikko ennen töitä - diy

Joku kysyi minulta, mitä aion tehdä viimeisellä viikolla ennen töiden alkamista. En ainakaan kirjoittanut työhakemuksia. Ajattelin levätä ja rauhoittua tiukan työnhaun jälkeen, mutta lopulta käytin viikon askarteluun, leipomiseen ja maalaamiseen. Mietin ehkä alitajuisesti, että näitä en enää lähiaikoina ehdi tekemään.

Ensin leivoin koulun joulumyyjäisiin pipareita ja feta-pinaattipiirakkaa. Samoilla lämmöillä syntyi piparjoulukalenteri, jonka olin bongannut Kodin Kuvalehden verkkosivuilta. Tuunaan kuuseen ensi jouluna vähän enemmän oksia.

Millä kalentereilla teillä mennään joulukuu? Meillä on lisäksi karkkikalentereita, joissa oli tänä vuonna ihmeellisen paljon valinnanvaraa. Nämä ovat meidän ensimmäiset syötävät kalenterit, vaikka lapset ovat jo näinkin vanhoja.

Tänä jouluna en teetä lasten kuvista joulukortteja, koska ostin ihania kortteja oman kylän maisemista. Lisäksi innostuin askartelemaan kortteja pitkästä aikaa. Se oli yllättävän helppoa ja nopeaa, koska minulla on runsaasti Tiimarin alennusjäämistöä jemmassa.

Viikon paras diy-hetkeni oli, kun sain pintamaalauskerroksen valmiiksi syksyllä hiomaani ja liimaamaani pinnatuoliin. Tuoli valmistuu sittenkin ennen kuin työt alkavat. Väri on kuin suoraan Miami Beachiltä. Seuraava tuoli valmistunee ensi kesänä. Ei niissä olisi ennen kesää tarennut terdellä istuakaan.

Väriä harmauteen

Harmaata  päivällä ja pimeää aamuin illoin. Odotan, että tulisi edes vähän pakkasta ja lunta vähän enemmän. Marraskuussa ei ole mitään värikästä paitsi, että pääsin takaisin töihin! Se tuntuu oranssilta, punaiselta, pinkiltä ja kaikilta mahdollisilta väreiltä. Syksyn kuluessa olen taistellut itselleni uuden työpaikan ja palaan innokkaana työelämään joulukuussa.  

Blogin kirjoittamisessa on ollut vähän hiljaisempaa, koska läppärimme tilttasi, ja Google-tilini hakkeroitiin. Nyt olen vaihtanut salasanani yli kymmeneen paikkaan, mikä hidastaa huomattavasti netissä surffailua. Sain kyllä hyvän syyn vaihtaa kuusi vuotta palvellut koneemme uuteen. Tällä kertaa taidan siirtyä omppuun, jotta voin olla huoleti tietoturvapäivitysten ja virusten suhteen.

Terde hiljenee joulukuussa arkipäiviksi, mutta iltaisin ja viikonloppuisin askeleet käyvät terden läpi puolijuoksua: töihin, päiväkotiin, kouluun, harrastuksiin, kirjastoon, metsäretkelle, mummolaan, kahvilaan, kauppaan, synttäreille ja takaisin kotiin. Muistelen lämmöllä kaikkea sitä, mitä ehdin tehdä tänä syksynä työn hakemisen lisäksi. Onneksi sain otettua irti tästä ajasta muutakin kuin hakemusten väsäämisen. Blogin kirjoittaminen jatkuu edelleen.

Ostin alla olevan amppelin kesäkuussa, kun työt loppuivat. Se on vieläkin hengissä ja kasvanut valtavasti.

Isänpäivän telineet

Isänpäivän aamumme oli hyvin perinteinen. Täytimme ja koristelimme kakun ja veimme kahvit ja lasten lahjat iskälle sänkyyn. Onnistuimme olemaan varmaan ensimmäisen kerran niin hiljaa, että iskä ei herännyt. Pojat olivat tehneet korttien lisäksi iskälle piparimitalin ja soman kivihiiren ja sen pesän.

Vaikka heräsimme aika myöhään, lähdimme vauhdilla liikkeelle puoli kymmenen jälkeen kohti Tapiolan Tuulimäen voimistelusalia. Olimme ilmoittautuneet kerrankin ajoissa ja mahduimme mukaan koko perheen isänpäivän telinevoimisteluun.

Suosituin paikka oli tietysti trampoliini ja peruspermanto kärrynpyörille ja kuperkeikoille. Hallin katosta löytyi myös vaijeriämpäri. Ämpärin avulla voi opetella pyörintäliikettä, jonka oikeaa nimeä en tiedä. Voisikohan tästä tulla uusi kuntoilulaite terdelle nykyisten renkaiden sijaan?

Minäkin pääsin kokeilemaan nojapuita, joissa olen aina halunnut testata hyppyä ala-aisalta ylemmälle: se näyttää niin helpolta. Minun hyppyni ei tietenkään mennyt ihan niin kuin Strömsössä. Suoritin hienon putoamisen ja sain vielä muistoksi nahkariekaleen rullalle kämmeneen. Jos nahka olisi pysynyt paikoillaan, olisin kyllä yrittänyt uudelleen. Se oli kivaa. Minulta on ehkä jäänyt joku harrastus nuorempana kokeilematta. Harmi, kun on jo niin vanha...

Tapahtuman lopuksi kaikki lapset toivottivat yhteen ääneen Hyvää isänpäivää ja juoksivat omiensa pariin.

Loppupäivän etsimmekin ohjeita esikoisen puhelimen resetointiin. Hän oli vaihtanut itse salasanan, eikä tietenkään muistanut sitä enää. Muutaman kymmenen salasanan arvailun jälkeen googlasimme ohjeet Youtubesta, ja sieltähän ne löytyivät, huh. Lasten ei todellakaan tarvitse koskea salasana-asetuksiin.

Miksi skybar tuntui kotoisalta?

Kävimme lauantaina pikaisesti ja ex tempore uuden Solo Sokos Hotel Tornin näköalaravintolassa Tampereella. Alunperin en ollut ajatellut kirjoittaa blogiini mitään Tampereen reissusta, mutta kun astuin sisään Tornin Moro Skybariin, kaivoin heti puhelimen laukustani ja aloin räpsiä kuvia.

Mustan rakennuksen 88 metrin korkeudessa sijaitsevassa skybarissa oli erilainen tunnelma: samaan aikaan kansainvälinen ja kodikas ja jotenkin uudenlainen.  Tamperelaiset olivat selvästi löytäneet paikan uudeksi olohuoneekseen. Näköala lasiseinien läpi yli pimenevän Tampereen valojen toi mieleeni suurkaupungin jossain ihan muualla kuin Suomessa.

Kodikkuus tulvi mieleeni ehkä siitä, että olen asunut opiskeluaikoinani viidennessä kerroksessa vastapäätä nykyistä Tornia. Opiskelukämppä sijaitsi vain rautatien toisella puolella. Silloin katselin samaa maisemaa eri suunnasta ja ihan vähän alempaa.

Tänne aion tulla kesälläkin, sitten kun tarkenee istua ulkoterassilla. Kesäillan auringonlasku tältä terdeltä on varmasti kokemisen arvoinen. Mitenkähän se kesä tulikin mieleeni näin marraskuisissa tunnelmissa?

Kummitus haudattuna lastenhuoneeseen

Jotkut pitävät halloweenia kaupallisena ja amerikkalaisena juhlana, jolla ei ole mitään tekemistä pohjoisen Suomen kanssa. Omasta mielestäni se on oikein sopiva tapa piristää pimenevää syksyä ja keksiä lapsille jotain erilaista tekemistä. Etenkin poikien leikki- ja ajatusmaailmaan halloween-teema sopii kuin kynttilä kurpitsaan. Karkki tai kepponen -vierailuita emme ole sentään montaa nähneet, mutta pojat ovat kokeilleet sitäkin omassa taloyhtiössämme pienempänä. Se ei kuitenkaan ole mielestäni halloweenin päätarkoitus.

Meidän perheeseemme halloween saapui samana vuonna, kun esikoinen täytti  neljä vuotta, ja se oli menoa. Siitä lähtien olemme joka syksy askarrelleet, hankkineet/tuunanneet asuja, tehneet kauhutarjoiluja ja kaivertaneet kurpitsoita.

Tänä vuonna emme järjestä omia isompia juhlia, koska lapset pääsevät juhlimaan halloweenia koulussa, päiväkodissa ja naapurustossa. Esikoinen halusi kuitenkin, vastusteluistani huolimatta, hankkia halloween-sisustukseen sopivan styroksista tehdyn hautakiven. Se sopii kuulemma hänen huoneeseensa. Samana iltana meillä oli jo edesmenneen Tiimarin kummituksen hauta yhdessä makuuhuoneessa. Hämärä goottihenkisyys ei ole kuitenkaan muuten valtaamassa sisustustamme.

Ruuanlaitosta ja askartelusta pitäville halloween tarjoaa huikean teeman, jossa saa käyttää mielikuvitustaan. Omien juhlien puutteessa, me tyydymme tänä syksynä vain halloween-karkkeihin ja jäätynyt käsi -mehubooliin. Lastenhuoneet on lepakoita täynnä. Terdelle laitamme kurpitsoita ja lyhtyjä ja osallistumme samalla Valoa kaamokseen -tapahtumaan.

Meillä halloween-koristelut ja -juhlat kuuluvat samaan ryhmään pääsiäis-, vappu- ja joulutunnelmoinnin kanssa. Toivon, että niistä jää lämpimiä muistoja seuraavillekin sukupolville. Miten teillä vietetään halloweeniä vai yritättekö ohittaa kurpitsaviikon vähin äänin?

Kiitos muuten lukijoilleni. Edellinen kirjoitus navettakinosta oli tähän mennessä selvästi suosituin. Jos teillä on Google-profiili, niin kirjautukaahan lukijoikseni tuolta sivun alareunasta oikealta. Olisi kiva tietää keitä te olette :)

Kamiina lämmitti Navettakinon

Lähdimme viikonlopuksi terdeltä Keski-Suomeen Konnevedelle entisen mummolani maisemiin. Siellä Keiteleen rannalla sijaitsee myös vanhempieni pikkuinen kesämökki. Mökki oli jo melkein laitettu talvikuntoon, mutta sinnittelimme hiirten rapinan keskellä saunoen, paistaen nuotiohodareita ja käymällä elokuvissa.

Mökkeilyymme kuuluu aina myös vierailu entisessä mummolassani, jossa asustaa vielä enoni. Eka-enon pihapiiristä löytyy mainettakin niittänyt Navettakino, jonka entisiin karsinoihin vertasin espoolaisia aitoja ensimmäisessä blogikirjoituksessani. Ei minulla kuitenkaan ole mitään karsinoita ja navettoja vastaan: siellähän sain ruokkia lempivasikoitani pienenä tyttönä mummun ja papan kanssa. Tosin muistan vieläkin hajun olleen kamala, mutta kaikkeen tottuu.

Kino keskelä korpea

90-luvun lopulla lehmät joutuivat lähtemään navetasta. Muutama vuosi navetan tyhjentymisen jälkeen pienen kylän innokkaat pojat Eemeli ja Matti kiinnostuivat vanhoista koneista, erityisesti elokuvakoneista. Tämän tuloksena syntyi Navettakino, johon mummoni lainasi navetan ja enoni auttoi talkoolaisia navetan remontoinnissa mm. kalkitsemalla seinät valkoisiksi. Aluksi pojat pyörittivät filmejä vanhanaikaisella elokuvaprojektorilla ja ohjemistossa oli vain vanhoja suomalaisia elokuvia.

Odottelemme katsojia tuvan ikkunasta.

Navettakinon ensimmäinen projektori.

Teatteria pyörittää edelleen Matti, joka on jo vähän kasvanut.

Nykyään Navettakinoon saapuvat uudetkin filmit ajallaan ja Matti esittää niitä digilaitteilla myös 3D-versioina. Navettakino on kunnan ainoa elokuvateatteri, vaikka se sijaitsee lähes 30 kilometriä kirkolta eli keskellä metsää tai ainakin peltoja. Kesäisin navettakinon tunnelmaa käyvät ihastelemassa turistit ympäri Suomea ja talvella oman kunnan ja naapurikuntien asukkaat. Vierailipa kinossa jopa edesmennyt Mies vailla menneisyyttä -elokuvan pääosan esittäjä Markku Peltolakin.

Itse olemme käyneet Navettakinossa hävettävän vähän, johtuen ehkä pitkästä matkasta ja pienistä lapsista. Nyt lapset ovat kasvaneet, ja matka tuntuu sen myötä lyhentyneen. Lauantain esitys oli meille toinen tänä vuonna. Eka oli lämmittänyt kamiinaa, joka on oikeasti vanha kiuas, puoli päivää ennen ensimmäistä näytöstä. Tunnelma oli leppoisa, ja Muumit Rivieralla sai alkaa.

Takaisin mökille.

Jos haluat lukea lisää Navettakinon tarinasta, niin klikkaa tänne.
Navettakino oli vähän liian hämärä Lumia-kuville, pahoittelut.

Pariisin taivaan alla kuvin

Meillä oli viime viikon lopulla ikimuistoinen Pariisin matka kesäisissä tunnelmissa vanhojen ystävien kesken. Olimme kaikki ensimmäistä kertaa Pariisissa ja se teki matkasta vieläkin herkullisemman. Oma suosikkialueeni oli Montmartren kukkula, jonne oli kävelymatka hotelliltamme. Ensimmäiset kuusi otosta ovat kukkulalta, jonne piti kiivetä muutamat portaat.

Vihreä katto terdellä.

Kukkulan laella Sacré Coeur, josta näki melkein puolet kaupungista.

Ravintolassa oli vain paikallisia.

Aamuaurinko ranskalaisella parvekkeella viidennessä kerroksessa.

Löysimme vahingossa tämän taidenäyttelyn Rue de Rivolilta.

Viimeisen illan ravintolan tunnelmaa Latinalaisessa korttelissa.

Eiffel tällä kertaa iltavalaistuksessa.

Pariisiin palaan vielä varmasti. Missään muualla ei ole aika pysähtynyt ravintoloissa niin, että saatoimme jäädä jo aamupalalla juttelemaan yli kahdeksi tunniksi. Seinen risteilyllä meni toiset kaksi tuntia ja aika vain kului nauttiessa maisemista, ruuasta ja ystävien jutuista, eikä kiirehditty minnekään.