Kummitus haudattuna lastenhuoneeseen

Jotkut pitävät halloweenia kaupallisena ja amerikkalaisena juhlana, jolla ei ole mitään tekemistä pohjoisen Suomen kanssa. Omasta mielestäni se on oikein sopiva tapa piristää pimenevää syksyä ja keksiä lapsille jotain erilaista tekemistä. Etenkin poikien leikki- ja ajatusmaailmaan halloween-teema sopii kuin kynttilä kurpitsaan. Karkki tai kepponen -vierailuita emme ole sentään montaa nähneet, mutta pojat ovat kokeilleet sitäkin omassa taloyhtiössämme pienempänä. Se ei kuitenkaan ole mielestäni halloweenin päätarkoitus.

Meidän perheeseemme halloween saapui samana vuonna, kun esikoinen täytti  neljä vuotta, ja se oli menoa. Siitä lähtien olemme joka syksy askarrelleet, hankkineet/tuunanneet asuja, tehneet kauhutarjoiluja ja kaivertaneet kurpitsoita.

Tänä vuonna emme järjestä omia isompia juhlia, koska lapset pääsevät juhlimaan halloweenia koulussa, päiväkodissa ja naapurustossa. Esikoinen halusi kuitenkin, vastusteluistani huolimatta, hankkia halloween-sisustukseen sopivan styroksista tehdyn hautakiven. Se sopii kuulemma hänen huoneeseensa. Samana iltana meillä oli jo edesmenneen Tiimarin kummituksen hauta yhdessä makuuhuoneessa. Hämärä goottihenkisyys ei ole kuitenkaan muuten valtaamassa sisustustamme.

Ruuanlaitosta ja askartelusta pitäville halloween tarjoaa huikean teeman, jossa saa käyttää mielikuvitustaan. Omien juhlien puutteessa, me tyydymme tänä syksynä vain halloween-karkkeihin ja jäätynyt käsi -mehubooliin. Lastenhuoneet on lepakoita täynnä. Terdelle laitamme kurpitsoita ja lyhtyjä ja osallistumme samalla Valoa kaamokseen -tapahtumaan.

Meillä halloween-koristelut ja -juhlat kuuluvat samaan ryhmään pääsiäis-, vappu- ja joulutunnelmoinnin kanssa. Toivon, että niistä jää lämpimiä muistoja seuraavillekin sukupolville. Miten teillä vietetään halloweeniä vai yritättekö ohittaa kurpitsaviikon vähin äänin?

Kiitos muuten lukijoilleni. Edellinen kirjoitus navettakinosta oli tähän mennessä selvästi suosituin. Jos teillä on Google-profiili, niin kirjautukaahan lukijoikseni tuolta sivun alareunasta oikealta. Olisi kiva tietää keitä te olette :)

Kamiina lämmitti Navettakinon

Lähdimme viikonlopuksi terdeltä Keski-Suomeen Konnevedelle entisen mummolani maisemiin. Siellä Keiteleen rannalla sijaitsee myös vanhempieni pikkuinen kesämökki. Mökki oli jo melkein laitettu talvikuntoon, mutta sinnittelimme hiirten rapinan keskellä saunoen, paistaen nuotiohodareita ja käymällä elokuvissa.

Mökkeilyymme kuuluu aina myös vierailu entisessä mummolassani, jossa asustaa vielä enoni. Eka-enon pihapiiristä löytyy mainettakin niittänyt Navettakino, jonka entisiin karsinoihin vertasin espoolaisia aitoja ensimmäisessä blogikirjoituksessani. Ei minulla kuitenkaan ole mitään karsinoita ja navettoja vastaan: siellähän sain ruokkia lempivasikoitani pienenä tyttönä mummun ja papan kanssa. Tosin muistan vieläkin hajun olleen kamala, mutta kaikkeen tottuu.

Kino keskelä korpea

90-luvun lopulla lehmät joutuivat lähtemään navetasta. Muutama vuosi navetan tyhjentymisen jälkeen pienen kylän innokkaat pojat Eemeli ja Matti kiinnostuivat vanhoista koneista, erityisesti elokuvakoneista. Tämän tuloksena syntyi Navettakino, johon mummoni lainasi navetan ja enoni auttoi talkoolaisia navetan remontoinnissa mm. kalkitsemalla seinät valkoisiksi. Aluksi pojat pyörittivät filmejä vanhanaikaisella elokuvaprojektorilla ja ohjemistossa oli vain vanhoja suomalaisia elokuvia.

Odottelemme katsojia tuvan ikkunasta.

Navettakinon ensimmäinen projektori.

Teatteria pyörittää edelleen Matti, joka on jo vähän kasvanut.

Nykyään Navettakinoon saapuvat uudetkin filmit ajallaan ja Matti esittää niitä digilaitteilla myös 3D-versioina. Navettakino on kunnan ainoa elokuvateatteri, vaikka se sijaitsee lähes 30 kilometriä kirkolta eli keskellä metsää tai ainakin peltoja. Kesäisin navettakinon tunnelmaa käyvät ihastelemassa turistit ympäri Suomea ja talvella oman kunnan ja naapurikuntien asukkaat. Vierailipa kinossa jopa edesmennyt Mies vailla menneisyyttä -elokuvan pääosan esittäjä Markku Peltolakin.

Itse olemme käyneet Navettakinossa hävettävän vähän, johtuen ehkä pitkästä matkasta ja pienistä lapsista. Nyt lapset ovat kasvaneet, ja matka tuntuu sen myötä lyhentyneen. Lauantain esitys oli meille toinen tänä vuonna. Eka oli lämmittänyt kamiinaa, joka on oikeasti vanha kiuas, puoli päivää ennen ensimmäistä näytöstä. Tunnelma oli leppoisa, ja Muumit Rivieralla sai alkaa.

Takaisin mökille.

Jos haluat lukea lisää Navettakinon tarinasta, niin klikkaa tänne.
Navettakino oli vähän liian hämärä Lumia-kuville, pahoittelut.

Pariisin taivaan alla kuvin

Meillä oli viime viikon lopulla ikimuistoinen Pariisin matka kesäisissä tunnelmissa vanhojen ystävien kesken. Olimme kaikki ensimmäistä kertaa Pariisissa ja se teki matkasta vieläkin herkullisemman. Oma suosikkialueeni oli Montmartren kukkula, jonne oli kävelymatka hotelliltamme. Ensimmäiset kuusi otosta ovat kukkulalta, jonne piti kiivetä muutamat portaat.

Vihreä katto terdellä.

Kukkulan laella Sacré Coeur, josta näki melkein puolet kaupungista.

Ravintolassa oli vain paikallisia.

Aamuaurinko ranskalaisella parvekkeella viidennessä kerroksessa.

Löysimme vahingossa tämän taidenäyttelyn Rue de Rivolilta.

Viimeisen illan ravintolan tunnelmaa Latinalaisessa korttelissa.

Eiffel tällä kertaa iltavalaistuksessa.

Pariisiin palaan vielä varmasti. Missään muualla ei ole aika pysähtynyt ravintoloissa niin, että saatoimme jäädä jo aamupalalla juttelemaan yli kahdeksi tunniksi. Seinen risteilyllä meni toiset kaksi tuntia ja aika vain kului nauttiessa maisemista, ruuasta ja ystävien jutuista, eikä kiirehditty minnekään.

Omenatarhasta Pariisiin

Tänään oli ylienerginen flunssan jälkeinen olo. Tuntui siltä, että kaikki asiat pitäisi saada heti valmiiksi.

Sainkin melkein kaikki kanervat purkkeihin ja ajatuksena oli aloittaa ensimmäisen pinnatuolin maalaus iltapäivällä. Muistin kuitenkin kesken pienen luontoretken, että tälle päivälle oli vielä muutakin tekemistä: myöhäisen lajikkeen omenoiden kerääminen Råbäck Gårdin tilalla. Ennen omenoiden poimintaa piti vielä viedä MLL:n kirppikselle lasten vaatteita.

Ostimme viime vuonna osuuden omenatarhasta, jonne on matkaa meiltä reilut kaksi kilometriä. Omenatarha toimii CSA-mallin (Community Supported Agriculture) mukaan, joka on lähtöisin USA:sta. CSA-mallissa asiakas jakaa riskin viljelijän kanssa sitoutumalla ostamaan tilan tuotteita etukäteen sopimuspohjaisesti.

Omenatarhassa on parasta se, että omenat saa poimia itse, vaikka ei siinä kauan kestäkään. Ihaninta olisi, jos omenapuita kasvaisi omalla pihalla, mutta meidän pihaan ei mahdu.

Luontoretkeilyä

Talvilajikkeesta ei tullut yhtä suurta satoa kuin varhaisemmasta lajikkeesta. Syyskuun lajikkeesta saimme vajaat kaksi laatikollista omenoita ja tänään vajaa yksi. Omenat ovat todella isoja ja maukkaita.

Veimme aikaisemmasta sadosta puolet mehuasemalle, suosittelen. Nyt meillä on pakastin täynnä c-vitaminoitua omenamehua, itsetehtyä omenasosetta ja omenaviipaleita. Tosin lapset ovat jo kyllästyneet kaikkeen omenaan liittyvään, eikä siihen auta edes vaniljakastike.

Olin vielä aloittamassa pinnatuolin pohjakäsittelyä, kun olemme saaneet sen kovan työn jälkeen vihdoin hiottua. En ehtinyt kuitenkaan päästä alkuun maalauksessa, kun huomasin tuolin lonksuvan pahasti parista kohtaa: niin paljon siinä on istuttu 40 vuoden aikana. Suuntaan siis puuliimakauppaan ensi viikolla.

Matkakuume nousee

Ennen tuoliprojektin jatkamista vuorossa on kauan odotettu yhteinen synttärimatka lapsuuden ystävien kesken Pariisin. Varmaan arvaattekin jo, minä vuonna syntyneitä on juhlittu tänä vuonna oikein urakalla.

Valitsimme kohteeksi kaupungin, jossa kukaan meistä ei ollut aikaisemmin käynyt. Jotkut menevät Pariisiin rakkauden tähden, toiset rakkaiden ystävien. Luvassa on ainakin Seinen risteily ja taiteilija-aukio Montmartressa. Hotellin kulmilla on myös Moulin Rouge. Toivottavasti ehdin kuvata Pariisin terdejä.

Syksy saa ja nuha myös

Ilmat kylmenivät ja siinä samalla vajosin itsekin sängyn pohjalle flunssan kaatamana. Kuume ei tahtonut laskea edes särkylääkkeellä ja päätä jomotti. Onneksi ehdin juuri ennen pahinta flunssahuippua hakea terdelle kasan kanervia, nyt vain täytyisi jaksaa sovittaa ne ruukkuihin ja kipata kesäkukat roskalaatikoihin. Toivottavasti en ehtinyt kovin montaa tartuttamaan alkuviikosta. Tänään pääsin yskimiseltäni jo kuvia napsimaan, mutta istutus siirtyy viikonloppuun. Ja sitten vasta lyhdyt ja kynttilät. Täällä ei ole vielä kunnon ruskaa.

Lapset odottavat jo pyörällä ajamista pimeässä heijastinten ja lamppujen kanssa. Se on kyllä lähempänä kuin arvaavatkaan. Yritin valoittaa heitä, että kohta saamme olla pimeässä aamuin illoin: pienille se on vielä yhtä jännää joka syksy. Jos vaikka huomenna pääsisimme yöpyöräilylle.

Keltaista silmin kantamattomiin

Olin kuvitellut sisustavani terdeä seuraavaksi kanervoilla ja callunoilla, mutta toisin kävi. Ohitin valtavan keltaisen aurinkomeren, kun ajelin Espoossa minulle uusia reittejä uuteen harrastukseeni.

Kotiin päin ajaessani minun oli pakko pysäyttää auto ja lähteä harppomaan nahkakengissäni pitkin keltaista peltoa. Meitä poimijoita oli yhteensä neljä ja peltoja kolme. Joku oli osannut varustautua saappailla ja veitsellä.

Auringonkukkia sai kerätä, kun maksaa tien laidan ilmoituksessa olevalle tilinumerolle €/neljä auringonkukkaa. Ihastuttava idea, toivottavasti kaikki  maksavat. Ja kukkia riitti ja riitti.

Pekka Poudan mukaan ensi viikolla sataa jo lunta lapissa ja täällä etelässäkin viilenee. Toivottavasti yöpakkaset kiertävät vielä terden, jotta saan nauttia syksyn viimeisistä auringonkukista. Täytyy varmaan alkaa käyttää jo sukkia.