Ei tullut suksia

Minulla on ollut parin viikon ajan ihan pienehkö into ostaa sukset ja aloittaa hiihtely 25 vuoden jälkeen. Lukion jälkeen olen hiihtänyt yhteensä kolme kertaa: Sallassa, kun menimme kihloihin vuonna 2000 sekä kerran viime talvena ja kerran tänä talvena, aina lainasuksilla.

Viimeksi mietin kävelylenkillä, että kyllä sitä mieluummin liukastelisi ladulla kuin kadulla. Tiedän kyllä, että moni tuttavani on palannut hiihdon pariin jo ajat sitten. Itse en kuitenkaan halua opetella tehokasta luistelutyyliä vaan näen itseni hiihtelemässä perinteiseen Eino Leinon kansallissromanttiseen tyyliin.

Tule aurinko, tule.

Hiihtely vaatisi pitopohjasukset, joita hiihtelijän ei tarvitsisi voidella. Olin jo kaksi viikkoa sitten monot jalassa katselemassa suksia, mutta haluamani sukset eivät olleet alennuksessa, joten jäin vielä odottelemaan.

Tänään palasin kauppaan, ja samoista suksista sai hinnasta pois -50%. Olin taas lähdössä sukset kainalossa kassalle, kun myyjä huomautti minulle, että muutamasta suksiparista puuttuu pohjasta pitopinnoite eli ne ovat viallisia. Ja loput olivat liian pitkiä.

Kiersin kauppakeskuksen kaikki urheiluliikkeet, eikä sopivia suksia enää löytynyt. Ei tullut suksia eikä hiihtelijää tänäkään vuonna. Pojat saavat jatkaa hiihtelyä keskenään, mutta ei se minua kauheasti edes harmita. Entä jos kuvitelmani hiihtelystä onkin liian romantisoitua. Tai sitten ne pitopohjat ilmestyvät terdelle viimeistään ensi vuonna.

Mutta Eino Leinon runoon:

Hyvä on hiihtäjän hiihdellä,
kun hanki on hohtava alla,
kun taivas kirkasna kaareutuu -
mut hauskempi hiihtää, kun ruskavi puu
tuul ulvovi, polku on ummessa
ja tuisku on taivahalla.

Hyvä on hiihtäjän hiihdellä,
kun ystävä häll on myötä,
kun latu on aukaistu edessään -
mut parempi hiihdellä yksinään,
tiens itse aukaista itselleen
ja yksin uhmata yötä.

Hyvä on hiihtäjän hiihdellä,
kun tietty on matkan määrä,
kun liesi viittovi lämpöinen, -
mut sorjempi, uljaampi hiihtää sen,
joka outoja onnen vaiheita käy
eikä tiedä, miss oikea, väärä.

Ja hyvä on hiihtäjän hiihdellä,
kun riemu on rinnassansa,
kun toivo säihkyvi soihtuna yöss -
mut käypä se laatuun hiihtäjän myös
hiki otsalla, suurissa suruissa
ja kuolema kupeellansa.

                                                         

Talviretki kaupunkiin

Viimeisiä suklaakonvehteja syödessäni mietin, että välillä tuntee olevansa aina väärässä paikassa: ainakin sään suhteen. Jouluna olimme innoissamme jo pakkasesta ja pulkkamäkeen riittävästä lumesta. Latuja ei Keski-Suomessa päässyt hiihtämään. Espooseen oli ajettu sillä aikaa hyvät ladut oikein talvisiin maisemiin.

Kun koko perhe oli lopulta takaisin kotona, lapset ehtivät laskea mäkeä yhden päivän ja sitten alkoi vesisade. Pojat hiihtivät kuitenkin ihmeellisen innoissaan jopa pienessä tihkusateessa Oittaan lyhyttä lenkkiä kahtena päivänä.

Tänään ajattelin, että lumettomuudesta viis, lähdetään omalta terdeltä johonkin kauemmaksi retkelle. Olimme kuluttaneet raitin ainoaa aurattua lumikasaa leikeissä jo kaksi päivää. Niin, ehdimmehän me tehdä lumiukonkin, joka suli kokonaan alle 12 tunnissa.

Ajoimme kaakaot repussa autolla Lauttasaareen, ihan isolle kirkolle asti. Lauttasaaressa en ole yleensä käynyt retkeilemässä, ja maisemanvaihto kyllä piristi: avoin meri, pieni lumihahtuvakerros ja vielä pienempi auringon pilkahdus. Ja tämän päivän paras uutinen oli, että Kirkkonummen Peuramaalla on kunnolla lunta. Ylihuomenna suuntaamme sinne niillä leveämmillä suksilla.

Mukavaa alkanutta vuotta!

Tämä tuikku palaa ulkona jo neljättä viikkoa, kätevää, vaikka  muuten pidän oikeasta tulesta ;)

Pakkanen - siitä suomalaiset tykkää

Espoossa onkin talvisempaa kuin Keski-Suomessa, josta kotiuduin lopulta eilen illalla kymmenen aikaan. Tulin yksin junalla kotiin, kun pojat jäivät vielä lomailemaan. Kuvittelin viettäväni junassa rauhallista laatuaikaa, mutta paikkani osui tietenkin lastenvaunuun. Onneksi en istunut ihan leikkipaikan vieressä.

Olin varannut lipun Jyväskylästä Helsinkiin menevään junaan, mutta minulla oli vaihto Tampereella Helsinkiin menevään junaan. Siinä sitten ihmettelin konduktöörille lippuani, että pitääkö minun vaihtaa vaunua samassa junassa, mutta ei: minun lippuni oli kuulemma kiireisempien ihmisten junaan.

Kiire oli aika kaukainen ajatus siinä vaiheessa, kun odotin Pasilassa lähijunaa, joka oli peruttu. Kun seuraava juna vihdoin tuli, se pysähtyi vielä Leppävaaraan 20 minuutiksi. Olin lopulta kotona yli tuntia myöhemmin kuin piti.

Mutta vastassa oli ihana luminen kylän raitti. Kenkien narskuminen ja pakkasen tuoksu tuo aina mieleen lapsuuden talvet. Laukutkin tulivat nopeammin asemalta kotiovelle, kun juoksin ja otin valokuvia vuoronperään. Ei tullut kylmä ja sain välillä taukoa raskaiden laukkujen kantamisesta. Pakkanen on parasta! Huomenna sitä ei enää olekaan täällä Espoossa.